Instagram pakko
Nyt täytyy myöntää,
että olen jäänyt jälkijunasta. Koskaan ennen ei kenellekään ole
ollut ongelma se, että minulla ei ole Instagram-tiliä. Yhtäkkiä
kuitenkin jokainen yhteistyötaho vaatii Instagramin, Pinterestin tai
Youtube-tilin. En pysy enää edes kärryillä, mitä kaikkia
somekanavia on muutamassa vuodessa tullut lisää? Onko tosiaan nyt
niin, että perinteisiä blogeja ei sellaisenaan kukaan enää lue?
Juoksevatko kaikki vaan sosiaalisessa mediassa?
Olen aika
vanhanaikainen ihminen. Luen kirjat ja lehdet paperisena, kirjoitan
muistiinpanot kynällä ja luen blogit sellaisenaan. Etsin
inspiraation lähteet ympäriltäni. Pidän enemmän myös perinteisestä
kommunikaatiosta kasvokkain henkilöiden välillä kuin
virtuaalimaailmasta. Miksikö? Koska koen, että sosiaaliset taidot
karisevat pikkuhiljaa ilman kontaktia. Oleminen ja puhuminen
muuttuvat epäluonnollisiksi. Ihminen ikäänkuin eristäytyy
virtuaalimaailmaan.
Vähän aikaa sitten
toimin itselleni eräänlaisena koekaniinina. Halusin katsoa, mihin
kokeilu vie. Tuona aikana olin koneessa ja puhelimessa kiinni, niin
paljon kuin mahdollista. Huomasin itsessäni pelkkää negatiivista.
Netissä oleminenhan tunnetusti aiheuttaa riippuvuutta sekä
vieroitusoireita ja näitä koin itsekin. Kokeilun jälkeen meni
aikaa palautua, mutta sitten voin taas paremmin. Olin sosiaalisempi,
nukuin yöt hyvin, olin lapsille enemmän läsnä, tartuin tuumasta
toimeen ja olin ennen kaikkea rauhallisempi. Lyhyesti voidaankin
todeta, että toisille sähköaltistus on haitallisempaa. Nykyaikana
on mahdotonta kuitenkin hoitaa kaikkia asioita kasvokkain.
Perinteiset konttorit ja palvelut on lopetettu tai niiden toiminta on
hidasta ja kallista. Sukulaisten kanssa yhteyksien ylläpito (kun on
välimatkaa) menee pääosin netin kautta. Harva enää haluaa
viestitellä maililla, skypetellä, saati soitella. Sähköliittymä,
pankki-asiat ja vakuutukset, kaikki menevät netin kautta. Tuttavien
välillä paras ylläpito onkin juuri sosiaalinen media.
Vuosia sitten käytin
sosiaalista mediaa päivittäin, kunnes tulin toisiin ajatuksiin. En
kaiketi koskaan ollut tarpeeksi aktiivinen, että tämä olisi
tuottanut mitään satoa. Päinvastoin, profiilini hukkui niiden
tilejen sekaan, joilla seuraajia oli satojatuhansia. Mediaviidakossa
on vaikeaa luoda uskottavuutta kirjoittajana. Olen kyllä miettinyt
paluuta moneen kertaan ja haluaisin oppia lisää, mutta miten päästä
eroon vieraasta tunteesta?
Perusasiat ovat
hallussa. Tykkään kuvaamisesta (Youpic-kuvapalvelussa on kuvia).
Otan aktiivisesti kantaa asioihin, vaikka välillä mokaankin (liian
kärkkäitä mielipiteitä). Ongelma jonka näen itsessäni, on liika
ajattelu. Ylianalysoin asioita. Lisäksi olen surkea pyytämään
ketään kaveriksi, vaikka pitäisin aktiivisesti yhteyttä viestein.
Sosiaalisessa mediassa pärjätäkseen pitää kaiken lisäksi olla
röyhkeä. Paljon on huonoja puolia, josta ei puhuta tarpeeksi. Olen
ennenkin kertonut yksityisyyssuojasta ja siitä, että sosiaalisessa
mediassa sitä ei juuri ole. On identiteettivarkauksia, uhkailijoita,
tietoturva-aukkoja ja kiusantekijöitä. Tämän lisäksi on
ärsyttäviä pikkuasioita kuten kilpailu paremmuudesta. Entäs
asioilla leuhkiminen? Kenellä on kaunein koti? Kenellä on
kauneimmat ja hyväkäytöksisimmät lapset? Kuka matkustaa eniten?
Suomalaisten
perisyntihän on kateus. Tuolla sitä tuleekin saamaan osakseen
roppakaupalla. Voin olla väärässä?
Entäpäs
teennäisyys? Kaikki on niin ihanaa? Ikävää oli myös huomata,
että sosiaalisessa mediassa oli tyypillinen
koulukiusaamismentaliteetti. Se jolla eniten on kavereita saa kertoa,
mitä sylki suuhun tuo. Entä ne joilla menee heikosti? -Vaietaan tai
lyödään maahan. Onko huonotuulisuus sitten tarttuvaa? Vaatiikin
pokkaa uskaltaa olla oma itsensä näinä aikoina.
Klisee kertoo, että
someen ei yleisesti ottaen ole luottamista. Mutta miten kauan ihminen
voi teeskennellä elämänsä? Lumipalloefekti nimittäin haittaa
myös lähipiiriä, eikö?
Voisi kuvitella,
että tunnetuilla sometuottajilla on kadonnut todellisuudentaju jo
ajat sitten? Julkisuus on siitä raaka, että yhtenä päivänä olet
jotain ja toisena sinua ei kukaan muista. Miten käy henkilön, jonka
elämä on pelkästään netissä? Mediapersoonana vielä, kun kaikki
tapahtuu potenssiin sata. Missä välissä jää aikaa oikealle
elämälle?
Kuvia pitää
viikottain räpsiä. Jollekin koko ajan kirjoittaa. Soittaa.
Päivittää ja hankkiä lisää verkostoja. Sometuottajan pitää
olla superihminen. Aina menossa. Aina niskan päällä ja sen lisäksi
näyttää hyvälle. Pelkästään jo meillä harrastelijoilla menee
aikaa tekstin tuottoon. Entäs mediavaikuttajat, jotka pitävät yllä
lukuisia kanavia? Artikkelin kirjoittaminen ei ole mikään huitaistu
juttu. Joutuu etsimään tietoa, kirjoittamaan muistiinpanoista tai
haastattelemaan artikkeliin liittyviä henkilöitä. Teksti pitää
myös miettiä, kirjoittaa raakile, sitten hioa ja vielä korjata.
Kuvat siihen päälle. Se on kovaa työtä. Instagram onkin erittäin
hyödyllinen työkalu juuri mediapersoonille, jotka tavoittavat
miljoonayleisön. Mutta entä meille muille? Meille, jotka tykkäämme
ottaa kuvia ja kirjoittaa, mutta jotka emme ole suosittuja tai saa
siitä rahaa? Imago luodaan sosiaalisessa mediassa, mutta entä jos
ei ole mitään imagoa? Entä, jos ei erotu joukosta mitenkään tai
entä, jos erottuu liikaa? Niin, siinä onkin asioita, joita
kannattaa miettiä. Mitkä ovat lähtökohtaiset hyödyt ja mitkä
painavat vaa´assa enemmän? Instagram-tilin perustamista
suositellaankin nykyään lähinnä yrittäjille.
Olen kuitenkin
valinnut kirjoittaa ja kuulua. Näkyvyys työtä vastaan on
nykypäivää ja juuri sen ansiosta saa lisää seuraajia.
Yrittäjyyttä ei kannata poissulkea, mutta tilannetta kannattaa
katsoa realistiselta näkökannalta. Olenkin tullut siihen
lopputulokseen, että jos on pakko
uudistua, niin en ainakaan jää raiteille itkemään.
Odotellaan.
Tee minulle tarjous,
josta en voi kieltäytyä.
Kommentit
Lähetä kommentti