Instagram pakko


Nyt täytyy myöntää, että olen jäänyt jälkijunasta. Koskaan ennen ei kenellekään ole ollut ongelma se, että minulla ei ole Instagram-tiliä. Yhtäkkiä kuitenkin jokainen yhteistyötaho vaatii Instagramin, Pinterestin tai Youtube-tilin. En pysy enää edes kärryillä, mitä kaikkia somekanavia on muutamassa vuodessa tullut lisää? Onko tosiaan nyt niin, että perinteisiä blogeja ei sellaisenaan kukaan enää lue? Juoksevatko kaikki vaan sosiaalisessa mediassa?

Olen aika vanhanaikainen ihminen. Luen kirjat ja lehdet paperisena, kirjoitan muistiinpanot kynällä ja luen blogit sellaisenaan. Etsin inspiraation lähteet ympäriltäni. Pidän enemmän myös perinteisestä kommunikaatiosta kasvokkain henkilöiden välillä kuin virtuaalimaailmasta. Miksikö? Koska koen, että sosiaaliset taidot karisevat pikkuhiljaa ilman kontaktia. Oleminen ja puhuminen muuttuvat epäluonnollisiksi. Ihminen ikäänkuin eristäytyy virtuaalimaailmaan.
Vähän aikaa sitten toimin itselleni eräänlaisena koekaniinina. Halusin katsoa, mihin kokeilu vie. Tuona aikana olin koneessa ja puhelimessa kiinni, niin paljon kuin mahdollista. Huomasin itsessäni pelkkää negatiivista. Netissä oleminenhan tunnetusti aiheuttaa riippuvuutta sekä vieroitusoireita ja näitä koin itsekin. Kokeilun jälkeen meni aikaa palautua, mutta sitten voin taas paremmin. Olin sosiaalisempi, nukuin yöt hyvin, olin lapsille enemmän läsnä, tartuin tuumasta toimeen ja olin ennen kaikkea rauhallisempi. Lyhyesti voidaankin todeta, että toisille sähköaltistus on haitallisempaa. Nykyaikana on mahdotonta kuitenkin hoitaa kaikkia asioita kasvokkain. Perinteiset konttorit ja palvelut on lopetettu tai niiden toiminta on hidasta ja kallista. Sukulaisten kanssa yhteyksien ylläpito (kun on välimatkaa) menee pääosin netin kautta. Harva enää haluaa viestitellä maililla, skypetellä, saati soitella. Sähköliittymä, pankki-asiat ja vakuutukset, kaikki menevät netin kautta. Tuttavien välillä paras ylläpito onkin juuri sosiaalinen media.
Vuosia sitten käytin sosiaalista mediaa päivittäin, kunnes tulin toisiin ajatuksiin. En kaiketi koskaan ollut tarpeeksi aktiivinen, että tämä olisi tuottanut mitään satoa. Päinvastoin, profiilini hukkui niiden tilejen sekaan, joilla seuraajia oli satojatuhansia. Mediaviidakossa on vaikeaa luoda uskottavuutta kirjoittajana. Olen kyllä miettinyt paluuta moneen kertaan ja haluaisin oppia lisää, mutta miten päästä eroon vieraasta tunteesta?

Perusasiat ovat hallussa. Tykkään kuvaamisesta (Youpic-kuvapalvelussa on kuvia). Otan aktiivisesti kantaa asioihin, vaikka välillä mokaankin (liian kärkkäitä mielipiteitä). Ongelma jonka näen itsessäni, on liika ajattelu. Ylianalysoin asioita. Lisäksi olen surkea pyytämään ketään kaveriksi, vaikka pitäisin aktiivisesti yhteyttä viestein. Sosiaalisessa mediassa pärjätäkseen pitää kaiken lisäksi olla röyhkeä. Paljon on huonoja puolia, josta ei puhuta tarpeeksi. Olen ennenkin kertonut yksityisyyssuojasta ja siitä, että sosiaalisessa mediassa sitä ei juuri ole. On identiteettivarkauksia, uhkailijoita, tietoturva-aukkoja ja kiusantekijöitä. Tämän lisäksi on ärsyttäviä pikkuasioita kuten kilpailu paremmuudesta. Entäs asioilla leuhkiminen? Kenellä on kaunein koti? Kenellä on kauneimmat ja hyväkäytöksisimmät lapset? Kuka matkustaa eniten?
Suomalaisten perisyntihän on kateus. Tuolla sitä tuleekin saamaan osakseen roppakaupalla. Voin olla väärässä?
Entäpäs teennäisyys? Kaikki on niin ihanaa? Ikävää oli myös huomata, että sosiaalisessa mediassa oli tyypillinen koulukiusaamismentaliteetti. Se jolla eniten on kavereita saa kertoa, mitä sylki suuhun tuo. Entä ne joilla menee heikosti? -Vaietaan tai lyödään maahan. Onko huonotuulisuus sitten tarttuvaa? Vaatiikin pokkaa uskaltaa olla oma itsensä näinä aikoina.
Klisee kertoo, että someen ei yleisesti ottaen ole luottamista. Mutta miten kauan ihminen voi teeskennellä elämänsä? Lumipalloefekti nimittäin haittaa myös lähipiiriä, eikö?
Voisi kuvitella, että tunnetuilla sometuottajilla on kadonnut todellisuudentaju jo ajat sitten? Julkisuus on siitä raaka, että yhtenä päivänä olet jotain ja toisena sinua ei kukaan muista. Miten käy henkilön, jonka elämä on pelkästään netissä? Mediapersoonana vielä, kun kaikki tapahtuu potenssiin sata. Missä välissä jää aikaa oikealle elämälle?
Kuvia pitää viikottain räpsiä. Jollekin koko ajan kirjoittaa. Soittaa. Päivittää ja hankkiä lisää verkostoja. Sometuottajan pitää olla superihminen. Aina menossa. Aina niskan päällä ja sen lisäksi näyttää hyvälle. Pelkästään jo meillä harrastelijoilla menee aikaa tekstin tuottoon. Entäs mediavaikuttajat, jotka pitävät yllä lukuisia kanavia? Artikkelin kirjoittaminen ei ole mikään huitaistu juttu. Joutuu etsimään tietoa, kirjoittamaan muistiinpanoista tai haastattelemaan artikkeliin liittyviä henkilöitä. Teksti pitää myös miettiä, kirjoittaa raakile, sitten hioa ja vielä korjata. Kuvat siihen päälle. Se on kovaa työtä. Instagram onkin erittäin hyödyllinen työkalu juuri mediapersoonille, jotka tavoittavat miljoonayleisön. Mutta entä meille muille? Meille, jotka tykkäämme ottaa kuvia ja kirjoittaa, mutta jotka emme ole suosittuja tai saa siitä rahaa? Imago luodaan sosiaalisessa mediassa, mutta entä jos ei ole mitään imagoa? Entä, jos ei erotu joukosta mitenkään tai entä, jos erottuu liikaa? Niin, siinä onkin asioita, joita kannattaa miettiä. Mitkä ovat lähtökohtaiset hyödyt ja mitkä painavat vaa´assa enemmän? Instagram-tilin perustamista suositellaankin nykyään lähinnä yrittäjille.

Olen kuitenkin valinnut kirjoittaa ja kuulua. Näkyvyys työtä vastaan on nykypäivää ja juuri sen ansiosta saa lisää seuraajia. Yrittäjyyttä ei kannata poissulkea, mutta tilannetta kannattaa katsoa realistiselta näkökannalta. Olenkin tullut siihen lopputulokseen, että jos on pakko uudistua, niin en ainakaan jää raiteille itkemään. Odotellaan.
Tee minulle tarjous, josta en voi kieltäytyä.



Kommentit

Suositut tekstit