Vaaditaanko äideiltä nykyisin liikaa?

Olen miettinyt asiaa viime aikoina omasta näkökulmasta. Nimittäin en ole täydellinen äiti. Koen pettymystä itseeni. Pitäisi aina ehtiä kaikkea, mutta unohtelee muistilapuista huolimatta. Välillä lahjon lapsia herkuilla ja hampaatkin jäävät joskus pesemättä. Tunnen oikeasti myös huonoa omaatuntoa, kun lapsi syö einespullia. Omaan lehmänhermot, mutta on silti erittäin noloa, kun lapset huutavat jonossa ruuhkaisessa kaupassa tai naapuri kuulee meidän ruutuajan setvimisestä. Ärtyneisyydestä huolimatta joudun tukahduttamaan oman sisäisen lapseni itkupotkuraivareineen. Kaikki entisajan lapsenkasvatusvinkit joutavat romukoppaan. Ne eivät päde enää nykymaailmassa. Aikuiset ja lapset ovat erilaisia kuin ennen. Entisajan ihmisissä oli kurin vuoksi nöyryyttä. Ikäänkuin nykyajan lapsille olisi annettu valta kapinoida vanhempiaan vastaan. Välillä sitten vanhempikaan ei enää osaa olla vanhempi, vaikka haluaisikin. Nykymaailman jatkuvat vaatimukset vanhemmuudesta ahdistavat. Äitiydestä vaikean tekee juuri jatkuva suorittaminen. Äitien varaan on laitettu paljon enemmän kuin isien. Tämä ei sinällään ole mikään uusi juttu, mutta nykyään kasvatuksen lisäksi äideiltä vaaditaan jo miestenkin työt. Itse olen luonnollisesti omaksunut biologisen luontoni mukaisen hoivaajan roolin, mikä on kodissamme näkynyt sillä, että olen kuin muumimamma; uhrautuva ja välittävä. Äitiys on ihanaa, mutta äideiltä ei kuitenkaan tulisi vaatia kuuta taivaalta, vaan koko yhteiskunta voisi alkaa miettimään, miten kohdata vanhemmuus yksilötasolla.

Nykyään meno on kuin pommiefektissä. Ollaan koko ajan stressaantuneita ja keksitään tekemistä. Koti pitää olla tiptop ja itsekin tulee olla levännyt (-joo, ei onnistu). Olla siivooja, äiti, kaveri ja kuuntelija. Niillä onnekkailla, jotka ovat voineet viettää vakaata elämää sukulaisten lähellä ei tietenkään ole tällaisia ongelmia. Sen kun kiikkuttaa lapsen naapuriin tai naapuriin mummolle (saa vanhemmat lähteä päiväunille tai viihteelle). Mutta henkilöillä, jotka ovat joutuneet muuttamaan usein koulun tai työn perässä vieraalle paikkakunnalle, nämä ongelmat ovat vähän liiankin tuttuja. Äiti ja isi ovat usein stressaantuneita, sillä pitää pärjätä enimmäkseen yksin. Arki on kiireistä, eikä hoitoapua löydy tuosta noin vaan. Lapset aistivat myös vanhempien mielialan ja kokevat ajoittain yksinäisyyttä. Siinä ei auta joku kerho silloin tällöin, vaan pitäisi olla joka päivä tekemistä, johon purkaa energiaa ja joskus pahaa mieltäkin. Vanhempi koittaa parhaansa mukaan käyttää niitä resursseja, joita hänellä on. Mutta joskus tulee seinä vastaan. Sitä saattaa torkahtaa sohvalle kesken pikkukakkosen tai joskus on niin väsynyt, että laittaa kuuman kahvipannun jääkaappiin.

Mielipiteistä ei pitäisi välittää, sillä eihän kukaan yllä täydellisyyteen vanhemmuudessa. Kyse ei kuitenkaan ole täydellisyyden tavoittelemisesta omalla kohdallani, vaan siitä, että perheessä kaikilla olisi hyvä olla. Huono mieli heijastuu kaikkiin. Se on todella tarttuvaa.

Keskustelupalstoilla hyvin usein joku purkaa sydäntään väsymyksestään, saaden vain lokaa niskaan. ”Kyllä se toista oli entisajan äideillä. Piti hoitaa kokonainen mukulalauma, joita saattoi olla kahdeksan ja lisäksi talon elikot. Ei ollut kodinkoneita, eikä kerhoja. Miten he ehtivät kaiken? Eipä he valittaneet. Kyllä on ihme mammoja, kun ei jaksa kahta tai kolmea lasta paimentaa” Ei valittaneet? LOL Kyllä he valittivat, mutta eivät tienneet tuohon aikaan paremmasta. Lapsitehtailu, raskaat kotityöt oli kaikki normaalia elämää. Samaan aikaan entisajan äitejä puolustavalta suunsoittajalta unohtuu moni asia, joka on muuttunut. Ensinnäkin; entisajan äideille ei ollut vaatimuksia viranomaisten taholta. Eikä ollut heti neuvola tai naapuri soittamassa sossuun, jos lapsella ei hellepäivänä ollut lippistä päässä. Monella lapsella on nykyään paremmin asiat kuin ennen, sillä entisaikaan moni lapsi oli heitteillä ja lapsikuolleisuus perheissä oli korkea. Lapsia hoiti yleensä ihan muut kuin omat vanhemmat. Vaan vanhemmat juuri keskittyivät kotitöihin ja lapsia hoiti sillä välin isovanhemmat, perheen lapsista vanhimmat tai joskus jopa piika tai renki. Kodinkoneitakaan ei ollut, mutta eipä ollut hygieniaakaan. Nykyajan äidit ovat väsyneitä, sillä heille on kohdistettu diktaattorimainen vaatimuslista, millainen äidin kuuluu olla. Hoida lapset, pidä koti steriilinä, pidä koti nättinä, vie lapset harrastuksiin, älä huuda lapselle (voi tulla traumoja), ole yhdeydessä kouluun, hommaa lapselle kavereita (sillä nykyajan lapset eivät itse osaa), ole yhteydessä lapsen kaverien vanhempiin, ole yhteydessä tarhaan, vie hammaslääkäriin, vie silmäoptikolle (nämä kaksi asiaa koulu hoiti ennenvanhaan), lue päivittäin Wilmaa kuin raamattua, ole sosiaalisessa mediassa (muuten olet kuollut), ole yhteydessä tuttaviin. Pidä yllä sosiaalista verkostoa, juttele naapurille, hoida parisuhdetta, hoida naapurin mummoa tai omaasi, anna puolisolle lempeä, kehitä itseäsi ja opiskele, käy töissä (ettet ole luuseri), hoida lemmikit (jos teillä on), harrasta, hoida itseäsi ja näytä kaiken tämän jälkeen hyvinlevänneeltä huippumallilta. Onnistuuko? Ai ei?

Joka tuutista tulee tällä hetkellä laihdutusvinkkejä. Sähköposti on täynnä roskapostia siitä, miten laihduttaa kaksikymmentä kiloa. Naisia syyllistetään mediassa ihan hirveästi siitä, ettei näytä Instabeibeltä. Jos viiden lapsen äiti onnistuu näyttämään missiltä, niin on kyllä todella reppana, jos ei onnistu itsekin. Samaan aikaan unohtuu, että monet näistä julkuista on jo valmiiksi rikkaita tai yhdessä miljonäärien kanssa, jotka rahoittavat tuota pinnallista elämää. Kokit tekevät dieettiruoat, personal trainerit katsoo, ettei tule kiloja. On omat hammaslääkärit, plastiikkakirurgit jne. On jopa sijaissynnyttäjät, jottei vartalo mene piloille. Typerää edes verrata tavalliseen naiseen.

Alkukeväällä olin itse ihannepainossani. Tein päivittäin vatsalihasliikkeitä ja kävelin yli kaksi kilometriä joka päivä. Sitten kysyin itseltäni, että miksi teen näin? Ei kukaan minua näe. En koe oloani hyväksi, joten ei tämä ole minua varten. En saa tästä palkkaakaan ja puolisollekin on ihan sama, minkä kokoinen olen. Joten se jäi.

Olen koittanut voimaannuttaa itseäni nyt muilla tavoin. Ajatellut, että ulkonäköasiat ovat muita varten. Teen vain sitä, mistä saan itse hyvän mielen. Lapset ovat kyllä ihmetelleet, että miksi innostuin niin paljon kuntoilusta ja jätin sen sitten yhtäkkiä kesken? Aika on kuitenkin kallis. Miksi miellyttäisin aina muita, kun en saa siitä mitään vastineeksi? Joten vastasin lapsilleni, että jokaisen pitää tehdä sitä, mistä itse pitää eikä sellaista, mitä muut heiltä odottavat.

En siis ole varmaan monenkaan silmissä kummoinen mamma. Mutta ei minun tarvitsekaan. Minä olen oma itseni. Mitä väliä sillä on, miltä joku näyttää? Se ei tee hänestä parempaa ihmistä tai hyvää äitiä (monesti päinvastoin). Haluankin, että aikuisina lapseni muistelevat ja arvostavat sitä, miten paljon he saivat kotoaan hyviä kokemuksia, lämpöä ja rakkautta.

Ja mitä tulee vielä itse otsikon kysymykseen, niin tottahan se on. Vanhemmilta vaaditaan liikaa, sillä maailma muuttuu koko ajan ja valistuksen myötä vaatimukset sitä mukaa. Mutta tarkoittaako se, että muuhun kuin täydellisyyteen ei ole enää varaa? Meidän pitäisi kaikkien pikemminkin parantaa ympäristöä ja soveltua siihen kuin muuttua liikaa itse. Tasapainon evoluutiossa voi säilyttää helpomminkin.