Uusi Perheenjäsen

Vajaa vuosi sitten hyvästelimme sairauden uuvuttaman kissavanhuksemme ja samalla loppui pitkä taival kissanomistajina. Kaikesta huolimatta, elämässä mennään eteenpäin. :( Kissojen jälkeen elämä on tuntunut jokseenkin tyhjältä. Olin miltei varma, ettemme ottaisi lemmikkiä vähään aikaan. Meillä ei ole tuttuja keiden luona olisimme voineet toimia lemmikkisittereinä, niin aloimmekin miettiä, miten muuten saisimme paikattua aukkoa? Ulkoeläimet toivat jonkin aikaa iloa, mutta muuton jälkeen emme voineet enää helliä ja ruokkia niitä (kun ei ollut sallittu). Lapset alkoivat kovasti kaivata uutta lemmikkikaveria. Uuteen kissaan emme olleet vielä valmiita, sillä ikävöimme kovin vanhoja. Edelliset kissamme jättivät jälkeensä niin paljon muistoja suurilla persoonillaan, että uusi kissa ei olisi tuntunut oikealta. Koira taasen olisi vienyt liikaa aikaa ja rahaa, eikä meillä ollut siihen mahdollisuutta pikkulapsi-arjessa. Näistä syistä aloimme miettiä muita vaihtoehtoja perinteisten sijaan. Miltä kuulostaisi papukaija? Entä fretti? Ihan hyvältä, mutta ovatko luonteet kuitenkin liian haasteellisia? Lemmikin omistajana minulle on tärkeää, että välitän samat arvot lapsilleni kuin itselläni on. Eli hoitaa eläintä kuin perheenjäsentä ja huolehtia siitä hyvin. Kunnioittaa elämää. Ajattelin, että lapset eivät vielä ole valmiita lemmikinomistajiksi, mutta sittenkin monet asiat lähtevät vanhemmista itsestään. Kasvatusvastuu on pääasiassa vanhempien kontolla, mutta se ei tarkoita sitä, etteivätkö lapset oppisi? Ideaalihan olisi sellainen, että eläin- ja ihmislapset kasvaisivat rinta rinnan ja oppisivat asioita myös toisiltaan? Pienemmällä lapsellamme lähestyi synttärit ja mietimme kuumeisesti, mihin lahjaan päätyisimme? Lemmikki oli listassa ykkönen, joten emme voineet pettää luottamusta. Etsimme akvaariokaloja ensisijaisesti ja olin miettinyt nimeäkin partamonnille→”Monni”...Mutta puoliso ei sittenkään lämmennyt ajatukselle ja aloimme miettiä toista ratkaisua. Kilpikonnista päädyimme jyrsijöihin, ja ja niiden lajityyppeihin. Itselläni oli kokemusta jyrsijöistä, sillä pikkulapsena meillä oli ollut hamstereita. Siinä ei kuitenkaan ollut sitä uutuuden viehätystä. Marsuista ja Chinchilloista ei ollut nyt tarjontaa (ainakaan edullista), niin aloimme luopua ajatuksesta lemmikinomistajina… Sitten Torilta pomppasi eteen ilmoitus luovutusikäisistä minipupun poikasista. Ajattelin, että näenkö itseäni kanin omistajana? Tuntuisi hassulta...mutta toisaalta?? Meillä kummallakaan vanhemmista ei ollut mitään kokemusta tai tietoa pupuista. Mies on koiraperheestä lähtöisin ja itse olen aina ollut enemmän kissaihminen. Ajattelimme myös asian huonoja puolia. Entä, jos ”se” syö kaikki johdot ja huonekalut? -No ei syö, kun sitä vahditaan. Entä tarkka ruokavalio? -Ei ongelmia, itsellänkin on. Olemme kokemattomia? -Entä sitten? Olimmehan me kokemattomia myös vanhempina ja aika kuitenkin opetti? Suojeluvaisto on hyvin tallella ja omista pidetään huolta. Sama pätee myös lemmikin hoidossa.

Niinpä sitten päättäväisinä matkasimmekin kohti Etelä-Pohjanmaata, hakemaan meille karvapalloa. Matkalla eksyimme pari kertaa ja menimme saman tieviitan ohi, navigaattorin seottua. Perillä maalaistalossa meitä odotti paljon pupuja. Saimme valita kahdesta vauvasta. Poikue oli syntynyt tammikuun lopussa, joten ne olivat vielä aivan pieniä ja säikkyjä. Puput pomppivat häkissä ja katselivat nappisilmillään viereiseen häkkiin, jossa emo niitä vahti. Isäpupu oli ylhäällä häkissä ja tunnusteli koko ajan viiksikarvoilla päätäni. Olivat varmaan ihmeissään ulkopuolisista? Kumpikaan pikkupupu ei olisi hakunnut lähteä mukaamme, mutta valitsimme sen, joka ei piiloutunut pesämökin taakse. Se oli ihmeissään. Koko automatkan pahvilaatikossa se pysyi jähmettyneenä paikoillaan, eikä uskaltanut juuri liikkua. Sillä oli selvästi ikävä emoansa ja muita pupuja. Lasten ääni rauhoitti sitä, mutta se ei antanut koskea. Pitkän automatkan jälkeen se oli ihmeissään, kun se varovasti laskettiin olohuoneen lattialle. Täällähän on lämmin? Missäs sitä oikein ollaankaan? Se haisteli ja oli tuttavallisempi. Tutustumisen jälkeen se näki häkkinsä ja oli miltei pyörtyä riemusta. Uusi koti oli saman kokoinen kuin se, jonka se oli jakanut kolmen sisarensa kanssa. Voi sitä riemua. Kaikkea piti tunnustella ja kokeilla. Se löysi heti lempipaikkansa keinusta ja viettikin siinä aikaa pitkän tovin. Sitten se heittäytyi olkien sekaan mahalleen, oikaisten ketaransa. Ilta kului ihmetellessä, eikä se malttanut nukkua ollenkaan (En usko, että se nukkui ensimmäisenä yönä silmällistäkään). Seuraavana aamuna herätin sen ”Huomenilla” ja se pelästyi outoa tyyppiä. Vuorokauden jälkeen se oli kuitenkin jo täysin kotiutunut.

Vajaan viikon jälkeen voi sanoa, että voi sitä kakan määrää :D Joka päivä pitää siivota jätökset ja vaihtaa puhdasta alustaa häkkiin. Pupulle maittaa ruoka hienosti. Se syö koko ajan ja tuntuu kuin se kasvaisi silmissä? "Pörri"-nimeään se ei vielä tottele, mutta ei sitä vielä siltä odotetakaan. Pupu riehuu ja jakaa elämäniloaan meillekin. Erityisesti se rakastaa, kun lapset laulavat sille. On kiva, kun talossa on taas enemmän elämää. Nähtäväksi jää millainen pupu siitä kasvaa? Mutta ainakin nyt, se on hurmannut meidät suloisuudellaan <3 class="separator" div="" style="clear: both; text-align: center;">